Näkymättömän valtaistuimet -teoksen viimeiset luvut esittävät kaikkein perustavimman kysymyksen, jota sivilisaatio voi vältellä: mitä asetamme korkeimmalle paikalle, kun lakkaamme kumartamasta kasvua automaattisesti? Kirjan vastaus on se, mitä se kutsuu sisäiseksi
”Näkymättömän valtaistuimet” ei pääty valitukseen. Se päättyy valintaan siitä, miten havaitsemme. Tulevaisuuteen suuntautuvissa loppuluvuissaan kirja asettaa vastakkain kaksi tapaa katsoa ihmistä. Toista se kutsuu ennakoitavaksi lapseksi: ihmiseksi, joka on litistetty
Kun aloitin tämän matkan, luulin yrittäväni ymmärtää historiaa. Todellisuudessa yritin ymmärtää tavallisia huoneita. Luokkahuonetta, jossa sivulla on punainen merkintä…
Edellisen luvun lopussa yksi kysymys jäi hiljaisena ja vaativana ilmaan: mitä me yhdessä asetamme seuraavaksi kaikkein korkeimmalle paikalle? Kun saavun…
On iltoja, jotka vaikuttavat liian vaatimattomilta kuuluakseen historiaan. Ajattelen kapeaa katua, joka antautuu hämärälle: viimeiset asioinnit, roskasäiliöiden kolahdukset,…
Edellisen luvun herättämien, lasten näkymättömiä haavoja koskevien kysymysten jälkeen huomaan palaavani johonkin vielä perustavampaan: siihen, miten koulut oppivat näkemään…
Kun olen hahmotellut, miten kilpailun kulttuuri opettaa lasta tulemaan tuotteeksi, haluan siirtyä lähemmäs, itse luokkahuoneeseen, jossa nuo laajemmat…
