Perjantaina koetulos tuli takaisin. Samin paperin yläreunassa oli numero, punaisella kirjoitettu ja ympyröity.
Sam tuijotti numeroa pitkään. Se oli pieni. Ja jotenkin siinä punaisella musteella kirjoitettuna se tuntui sanovan jotain matematiikkaa suurempaa. Se tuntui sanovan: tämän verran älykäs olet. Tällainen sinä olet. Koko viikonlopun numero seurasi häntä kuin pieni harmaa pilvi.
Lauantaina hän ei rakentanut mitään. Sunnuntaina hän ei piirtänyt.
Mutta sunnuntai-iltana hänen isoäitinsä pyysi häntä auttamaan vanhan puutarhaportin korjaamisessa, sen joka oli roikkunut vinossa vuosikausia. Kukaan ei ollut onnistunut siinä.
Sam polvistui märkään ruohoon, käänteli saranaa puolelta toiselle, mietti, yritti uudestaan — ja portti painui kiinni pehmeällä, täydellisellä naksahduksella.
Isoäiti ei taputtanut. Hän vain katsoi Samia ja sanoi hiljaa: "Sinussa on paljon enemmän kuin kukaan on vielä osannut mitata." Sam ajatteli punaisella kirjoitettua numeroa.
Se oli kertonut hänelle yhden pienen asian yhdestä harmaasta aamusta. Se ei tiennyt portista. Se ei tiennyt hänen päänsä tarinoista eikä siitä, kuinka hän sai pikkusiskonsa nauramaan, eikä kaikista niistä asioista, joita hän ei ollut vielä edes kokeillut.
Numero voi kertoa, miten koe meni. Se ei voi koskaan kertoa, kuka sinä olet.
Kokeile tätä ihmettä: ajattele yhtä asiaa, jonka osaat tehdä mutta jota yksikään koulun koe ei ole koskaan kysynyt. Sekin merkitsee.
(1. luvusta, "Haava ja ihme" — punaisella kirjoitettu numero)